Kauas on tultu niistä päivistä, kun jo silloin pullea pikku tyttö sai valita unelmiensa hevosen Savijärven niityiltä, ja kuinka oikeassa Rolf olikaan sen onnettoman ratsastajatyllerön käden kovuudesta, jo silloin.

Ja kuinka ne ensimmäiset valjakkoajokilpailut  vuosia, vuosia myöhemmin olivat hieman valju versio Englannissa nähdylle toiminnalle, mutta kukapa silloin yli kymmenen vuotta sitten olisi aavistanut, mihin ollaan menossa; silloin turvallisesti käynnissä puuta kiertäen, nyt hurjassa laukassa renkaat ilmassa lentäen. Tai että se Savijärven tallityttö kiesien aisat pätkinä olisi joskus maailman-mestari Savijärven kasvatilla, joitakin katkenneita aisoja myöhemmin. Ehkä siellä Englannissa näyttää kisat nykyään valjummilta…

Vuosien varrella menestystä odottaen on ajeltu ylä- ja alamäkiä, mutta Rolf on uskonut asiaansa, hevosiin ja valjakkoajoon.

Entä ne vuosien takaiset maratonrataan tutustumiset?  Aarre mittanauhalla ja viivoittimella näyttää, että kyllä siitä vaunut mahtuu, puun ja kuoren välistä;  ”on se ihan sääntöjen mukaan tehty”.

Miksiköhän ne säännöt joskus tuntuivat kirosanalta? Mutta siellä se Arska ahersi, keskellä metsää, kaatosateessa tai paahtavassa helteessä kuskien haukkuja kuunnellen.

(Tai ehkä ei sittenkään jaksanut kuunnella.)

 Miten voi Talbotilla survoa ojista ja umpipöpeliköistä yli, ali tai läpi, kun oikeat maasturit jäivät kiikkumaan jo ensimmäiseen kannon-nokkaan?

Viimeiset viisi vuotta Arska on ollut valjakkohommista eläkkeellä, kunhan välillä vähän auttelee (= ratamestarina, päätuomarina, valjakkojaoksen asiantuntijajäsenenä, ihan autellen se uusi sääntökirjakin syntyy).  Eläkeläinenhän ehtii auttelemaan… Vähäsen…